Tämän vuoden alussa, tarkalleen ottaen loppiaisaamuna, alkoi kolmen kuukauden matkani Intiaan. Lähdin suorittamaan osan teologian opinnoistani Bangaloren teologiseen korkeakouluun (United Theological College, UTC). UTC on ekumeeninen seminaari, jonne opiskelijat tulevat ympäri Intiaa, pääosin kuitenkin Etelä- ja Koillis-Intiasta. Bangalore (Bengaluru) on kahdeksan miljoonan asukkaan suurkaupunki ja Karnatakan osavaltion pääkaupunki Etelä-Intiassa.
Käytännön elämää perillä helpotti suunnattomasti, että sain asua koulun vehreällä ja kauniilla 1900- luvun alussa rakennetulla kampusalueella, joka oli omien kokemusteni perusteella myös turvallinen. Alueella asui suurin osa koulun opettajakunnasta ja oppilaista, joko yksin tai perheineen. Siellä sijaitsivat myös opetustilat sekä kattava kirjasto. Miljoonakaupungin liikenteen ja ihmispaljouden keskellä kampus tuntui rauhalliselta keitaalta, vaikka alussa olikin vaikeaa saada öisin nukuttua. Koirat haukkuivat, läheisessä juhlapaikassa soi musiikki, kukot kiekuivat, moskeijasta kantautuivat rukouskutsut, sirkat sirittivät, rakennustyömailta kuului kilkettä ja kaduilta autojen ja riksojen tööttäyksiä. Pikkuhiljaa ääniin tottui.
Suurin osa UTC:n opiskelijoista oli miehiä, mutta ilokseni myös jonkin verran naisiakin oli joukossa. Osalla heistä oli jo perhe, mutta äitiydestä huolimatta he pystyivät opiskelemaan. Jotkut naisista haaveilivat papin urasta, vaikka monessa Intian kirkossa naispappeus ei ole mahdollinen. Koska opiskelu on maksullista, suurin osa opiskelijoista tarvitsee rahoituksen, mikä useimmiten tulee omalta kirkolta.
Kristittyjä on noin 2,3 % Intian väestöstä, mikä tarkoittaa suunnilleen 24 miljoonaa ihmistä. Suurin osa kristityistä on daliteja. Tästä johtuen myös enemmistö Bangaloreen teologiaa opiskelemaan tulevista nuorista ja aikuisista on daliteja, tai he kuuluvat Koillis-Intian heimokansoihin. Vaikka kastilaitoksen juuret ovat vanhoissa Veda-teksteissä ja hindulaisuudessa, ei kastin määrittelemä status katoa toisiin uskontokuntiin kuuluvilta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että yhteiskunta määrittelee ihmisen aina tiettyyn kastiin kuuluvana, vaan myös siitä, että kastijärjestelmän aiheuttamaa syrjintää esiintyy myös esimerkiksi kristittyjen välillä ja kirkon sisällä.
Kampuksella kastisyrjinnästä puhuttiin ja siitä keskusteltiin myös luennoilla. Näkökulma aiheeseen riippui siitä, kenen kanssa asiasta puhui. UTC:n kampuksella kastisyrjintää ei selkeästi kuitenkaan näkynyt, vaikka opiskelijoiden mukaan tarkkasilmäinen pystyy kyllä huomaamaan pieniä merkkejä siitä. Itse havaitsin, että samoilta alueilta kotoisin olevat opiskelijat pysyttelivät useimmiten porukassa. Tämä saattoi johtua muun muassa äidinkielestä, kirkkokunnasta tai kastista. Sille oli luultavasti monia eri syitä. UTC tekee mielestäni joka tapauksessa hienoa työtä sen suhteen, että kampuksella kaikki kastista riippumatta asuvat, opiskelevat, syövät ja elävät yhdessä. On pakko tulla toimeen. Eräs korkeakastinen opiskelutoverini totesi minulle, että vasta opintojen alussa hänelle selvisi, että dalitit eivät saastuta. UTC:n tekemälle asennekasvatustyölle on siis edelleen todellinen tarve.
Päivät kampuksella toistivat samaa rytmiä. Ne alkoivat ruokalassa aamiaisella, jonka jälkeen oli ohjelmassa puolisen tuntia kestävä aamuhartaus oppilaitoksen kappelissa. Luennot alkoivat tämän jälkeen. Aamupäivällä ja iltapäivällä kampukselle huristeli mopollaan teenmyyjä lukuisten termospullojensa kanssa. Kirjaston portaat olivat tuolloin täynnä makeaa ja mausteista teetä nauttivia opiskelijoita ja kampuksen henkilökuntaa.
Vaikka aikani suurimmaksi osaksi kuluikin kampuksella, ehdin tutustua muun muassa katolisen Sacred Hearts-veljestön BIRDS (Brothers Integrated Rural Development Society)-toimintaan. Veljestö työskentelee Bangaloren alueella muun muassa marginaalissa elävien dalit- ja adivasi-naisten ja lasten aseman parantamiseksi. Järjestön yhtenä toimintamuotona on pienlainojen myöntäminen. Laina myönnetään ryhmälle naisia, joista kukin käyttää osuutensa oman toimeentulonsa kehittämiseen. Lainan takaisinmaksun ryhmä hoitaa yhdessä.
Ryhmän tuki tuntui olevan naisille tärkeä. Se selvisi, kun pääsin tapaamaan yhtä Bangaloressa kokoontuvaa naisjoukkoa ja sain keskustella heidän kanssaan. Kokemusten ja tiedon jakaminen muiden kanssa auttaa ja innostaa. BIRDS tukee myös naisten ja lasten terveyden edistämistä viemällä aiheeseen liittyvää tietoa näihin pienlainaryhmien säännöllisiin kokoontumisiin.
Sykähdyttävin hetki matkani aikana oli se, kun näin kampuksella esityksen, jossa kuusi opiskelijaa tanssi ja soitti ylväänä dalit-rumpua. Esitys oli osa tamilien sadonkorjuujuhlaa, Pongalia. Rumpu on merkittävä ja arvostettu osa dalitien omaa historiaa, kulttuuria ja traditionaalista uskontoa ja sen käyttö on jatkunut myös kristityissä yhteisöissä. Rummun kautta daliteilla on ollut perinteisesti myös pieni jalansija kastihindujen uskonnollisessa elämässä, johon he eivät muuten ole saaneet osallistua. Dalitit ovat toimineet rituaalisina rummuttajina kastihindujen hautajaisseremonioissa. Rummutus lehmännahasta valmistetulla rummulla on kastihindujen näkökulmasta saastuttavaa ja siksi työ on langennut daliteille.
Intialainen teologi Sathianathan Clarke on verrannut rummun ääntä kasti-hindujen pyhään sanaan, jonka äärelle daliteilla ei ole ollut koskaan lupaa. Rummun äänellä on hänen mukaansa lohduttava, mutta myös vastustusta sisältävä merkitys ja siltä se esitystä katsellessa tuntui. Ääni ei suostu noudattamaan alistavia raja-aitoja, vaan etenee niin sallituille, kuin kielletyillekin alueille välittämättä kastirajoista. Perinteisesti rummuttajina ovat toimineet vain miehet, mutta omien havaintojeni perusteella ainakin kristillisessä kontekstissa myös naiset rummuttivat.
Kolme kuukautta Intian auringossa kului nopeasti ja tuntui, että eteeni jäi valtava kasa moneen suuntaan lähteviä lankoja, joita ehti seurata vain hetken matkaa mukana. Kampuksen rauhallisessa ilmapiirissä pysyi tietynlaisessa kuplassa, jossa ulkopuolella olevan maailman kolkkous pääsi ajoittain unohtumaan. Intian hindulaisuutta korostava nykyhallitus ei ole helpottanut vähemmistöuskontoihin kuuluvien asemaa ja kristitytkin kohtaavat syrjintää ja paikoitellen jopa vainoa. Myös kristillisten oppilaitosten toimintaa on hankaloitettu, mutta tästä huolimatta ne sinnittelevät eteenpäin. Toivon että tieni vielä jonain päivänä vie takaisin Intiaan ja pääsen maahan tutustumisessa taas askeleen pidemmälle.
Teksti ja kuvat: Mari Metso