Twitterissä on viime aikoina keskusteltu Netflixissä ilmestyneestä intialaisesta Ajeeb Daastaans (Untold Stories) elokuva-antologian osasta Geeli Pucchi (Sloppy Kisses, ohjaus Neeraj Ghaywan). Siinä kuvataan kahden naisen välistä rakkautta. Erityisen tästä intialaisesta lyhytelokuvasta tekee sekä se, että molemmat tarinan henkilöhahmoista kuuluvat seksuaalivähemmistöön mutta myös se, että tarinan merkittävimmän roolihahmon kastistatus on dalit. Twiittien perusteella elokuva on synnyttänyt positiivisia reaktioita muun muassa siksi, että tarinan päärooli rikkoo kastiin ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita sekä alleviivaa vahvaa toimijuutta ja moninaisuutta.
Mistä sitten juontaa juurensa kuitenkin sinnikkäästi pinnalla pysyvä yksipuolinen ja alaspäin painava kuva daliteista? Miksi dalitit on usein yhteisönsä ulkopuolelta tarkasteltuna kuvattu ja nähty yhtenäisenä joukkona, joko saastuttavina ja pahoina tai passiivisina kärsijöinä ja avun kohteina?
Tässä kirjoituksessa käsittelen kysymystä lyhyesti lähinnä dalit-naisten näkökulmasta. Avaan hieman sitä, miten näitä yksipuolisia representaatioita on pyritty rikkomaan. Dalit-naisten kuvaukset ja niiden merkitys liittyy väitöstutkimukseeni, jossa tarkastelen dalit-naisten toimijuutta uskonnollisissa positioissa.
Hindulaisuuden keskeisissä teksteissä, muun muassa Manun lakikokoelmassa (n. 100 eaa—200 jaa), Ramayanassa (n. 400—200 eaa) ja Mahabharatassa (n. 500 eaa), esiintyy käsite kategorisesti erilaisesta naisesta. Tällä naisella ei ole lupaa ylittää rajaa itsensä ja etuoikeutettujen yhteisöjen välillä. Hänet kuvataan saastuttavana, rumana, moraalittomana, väkivaltaisena ja himokkaana. Jos nainen jollain tavalla toimii hänelle määräytyneen tilan ja statuksen vastaisesti, häntä tulee rangaista. Teoksessaan Spotted Goddesses kirjallisuudentutkija Roja Singh toteaa, että kyseiset erilaisuuden ja toiseuden representaatiot oikeuttavat ja normalisoivat dalit-naisiin kohdistuvan väkivallan ja alistamisen todellisessa elämässä. Koska dalit-naisen keho on kuvattu arvottomana, on sen vahingoittaminen mitätön asia. Teksteistä kumpuavat julmat vahingoittamisen mallit ovat käytössä edelleen tänä päivänä dalit-naisiin kohdistuvassa väkivallassa.
Dalit-kirjallisuutta tutkinut Laura Brueck yhtyy Singhin väitteeseen todetessaan, että kirjalliset esitystavat ovat tiiviissä ja vaikuttavassa suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin. Vaikka aiemmin mainitut teokset on kirjoitettu vuosisatoja sitten, ne pysyvät esillä ja niihin viitataan edelleen esimerkiksi politiikassa. Ramayana ja Mahabharata ovat levinneet laajalle ja säilyttäneet paikkansa intialaisten kollektiivisessa muistissa osittain eepoksista tehtyjen suosittujen tv-sarjojen johdosta. Tämä on auttanut rakentamaan yhtenäistä, kansallista hindutietoisuutta, jota erityisesti tämänhetkinen hindunationalistinen politiikka on hyödyntänyt. Ramayana oli Intiassa vuoden 2020 koronasulun katsotuin tv-sarja.
Suhtautuminen daliteihin ja dalit-naisiin sai toisenlaisia sävyjä hindureformaattoreiden toimesta 1900-luvun alkupuolella. Osa reformaattoreista ajoi naisten aseman parantamista ja vastusti kastisyrjintää, mutta ei puuttunut syrjinnän juurisyyhyn eli itse kastijärjestelmään. Kirjoituksissa dalit-naiset alkoivat näyttäytyä kärsivinä uhreina, joihin tuli kohdistaa huolenpitoa, ohjaamista ja auttamista. Etuoikeutettujen mieskirjoittajien perspektiivi ei juurikaan jättänyt dalit-naisten toimijuudelle tilaa, vaan korosti ajatusta passiivisesta säälin kohteesta. Toisaalta kirjoitukset auttoivat vahvistamaan sympatian tunteita daliteja kohtaan, mutta samaan aikaan niiden tunnelatautunut kieli vahvisti epätasa-arvoista asettelua sekä eroa dalitien ja etuoikeutettujen kastien välillä.
Varhaisimmat säilyneet dalitien itsensä kirjoittamat tekstit liittyvät 1100—1200-luvuilla kukoistaneeseen bhakti-liikeeseen, joka hyväksyi Jumalan rakastajaksi kaikki kastista ja sukupuolesta riippumatta. Monet bhakti-pyhimysten runot heijastavat kriittistä suhtautumista ortodoksista hindulaisuutta kohtaan. Nämä dalit-runoilijapyhimykset kirjoittavat persoonallisista kokemuksistaan ja runoissa Jumala osoittaa erityistä huomiota heille, joilta on kielletty temppeliin meneminen. Säilyneet bhakti-runot ovat ainutlaatuinen lähde dalitien henkilökohtaisista kokemuksista, sillä mistään muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta ei voida löytää vastaavaa ennen modernia aikaa. Runoilijapyhimysten joukossa on myös naisia, kuten noin 1300-luvulla elänyt pyhimys Soyarabai. Hänen runonsa sisältävät kuvauksia perhe-elämästä, avioliitosta, Jumalalle antautumisesta sekä hänen ja hänen perheensä kokemasta kastisyrjinnästä. Kiinnostus dalit-naispyhimysten kirjoituksia kohtaan sekä niihin liittyvä tutkimus on lisääntynyt viime vuosien aikana.
Vasta satoja vuosia Sayarabain ja hänen aikalaistensa jälkeen, 1980-luvulta alkaen, dalit-naiset ovat alkaneet toden teolla kirjoittaa itse itsestään. Tunnetuimpien kirjailijoiden joukossa on Tamil Nadusta kotoisin oleva Bama (s. 1958), jonka esikoisteos Karukki ilmestyi vuonna 1992. Baman teokset kertovat kastisyrjinnästä kirkon sisällä, naisten kohtaamasta väkivallasta ja sorrosta, selviytymisestä, rohkeudesta, sekä Baman henkilökohtaisista kokemuksista katolilaisena ja nunnana. Baman on kuvattu käyttävän kirjoittamista aseenaan kastisyrjintää ja patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan.
Dalit-naisten kirjoittamaa autofiktiivistä kirjallisuutta on pidetty välttämättömänä tapahtumana, joka korjaa sekä etuoikeutettujen kastien mutta myös dalit-miesten luomaa yksioikoista dalit-naisen kuvaa, johon naiset eivät itse ole saaneet vaikuttaa ja jossa naiseuden käsite on aina suhteessa etuoikeutettujen kastien sukupuolinormeihin. Naispuoliset dalit-kirjailijat ovat arvostelleet myös dalit-kirjallisuudessa esiintyvää sukupuolittunutta, kollektiivista dalit-identiteetin rakennelmaa, joka korostaa maskuliinisuutta ja vahvistaa naisiin kohdistuvaa patriarkaalista kontrollia.
Dalit-naiset kirjoittavat näkyväksi kokemaansa moniperusteista syrjintää ja sen vastustamista. Nämä jaetut kokemukset synnyttävät uusia näkökulmia ja kutsuvat lukijoita toimimaan syrjiviä käytänteitä vastaan. Dalit-kirjallisuuden haasteena on kuitenkin ollut yleisestikin dalitien vapautusliikeitä koskeva julkisen tilan ja näkyvyyden puute.
Sosiaalinen media näyttää kuitenkin nykyisin toimivan tehokkaasti tiedon levittäjänä ja englanninkielinen dalit-kirjallisuus onkin viime vuosina kasvattanut suosiotaan maailmalla. Tämä on tärkeä muutos, sillä kansainvälisen huomion on todettu olevan yksi tehokkaimpia keinoja vaikuttaa kastisyrjintään. Dalit-kirjallisuus on aina kulkenut käsi kädessä todellisuudessa tapahtuvan poliittisen mobilisoinnin kanssa ja mitä laajemmalle kirjallisuus leviää, sitä paremmat vaikutusmahdollisuudet sillä on. Toisin sanoen, kirjallisilla esitystavoilla on merkitystä myös siksi, että niillä on voima sysätä liikkeelle tapahtumaketjuja, jotka muokkaavat todellisuudesta oikeudenmukaisempaa.
Vuonna 2019 ilmestynyt Yashica Duttin (s.1986) elämänkerta on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota. Nykyisin New Yorkissa asuvan intialaisen toimittajan palkittu teos, Coming out as Dalit, on osaltaan ollut vaikuttamassa englanninkielisen dalit-kirjallisuuden suosioon. Kirjassaan Dutt kertoo elämästään, jossa hän äitinsä esimerkistä piilottelee kastitaustaansa tekeytymällä etuoikeutettuun brahmaanikastiin kuuluvaksi mutta päätyy lopulta aikuisena, jo Intiasta pois muuttaneena, paljastamaan julkisesti olevansa dalit. Dutt kirjoittaa häpeästä, identiteeteistä, ulkopuolelle jäämisen pelosta, voimaantumisesta ja myös dalitien historiasta. Kirjan myötä julkisuutta on saanut myös diasporassa elävien intialaisten keskuudessa tapahtuva kastisyrjintä esimerkiksi yliopistoissa. Lisäksi teos on toiminut inspiraation ja tiedon lähteenä Geeli Pucchin pääroolia Bharti Mandalia näyttelevälle Konkona Sen Sharmalle.
Palataan siis vielä lopuksi Geeli Pucchiin, joka on herättänyt myös kritiikkiä. Elokuvaa käsittelevissä kirjoituksissa on pohdittu, onko sen tekoprosessi kietoutunut samoihin syrjiviin rakenteisiin, joita elokuvassa tehdään näkyväksi, sillä pääroolia näyttelevä Sharma kuuluu brahmaanikastiin. Esiin on nostettu myös Bharti Mandalin roolihahmon ahkeruus ja pätevyys työtehtävissään tehtaassa ja kyseenalaistettu narratiivia, jossa dalitin on mahdollista saavuttaa arvostusta ainoastaan selkeästi muita paremmilla tuloksilla, jos silloinkaan.
Joka tapauksessa Geeli Pucchi ja koko Ajeeb Daastaans antologia on hyvä syy kirjautua Netflixiin ja tarkkailla vaikkapa sitä, miten Bharti Mandalin ja muiden henkilöhahmojen kastistatukset näkyvät tarinan lukuisissa ruokailutilanteissa.
Väitöstutkija Mari Metso
Aiheesta lisää:
Brueck, Laura: Questions of representations in Dalit Critical Discourse: Premchand and Dalit Feminist Discourse (2016)
Gupta, Charu: Dalit Women as Victims: Iconographies of Suffering, sympathy, and subservience (2016)
Singh, Roja: Spotted Goddesses. Dalit women´s agency-narratives on caste and gender violence (2019)
Yashica Dutt 2019 – Aleph Book Company